Kolmas hoitokerta on ohitse ja olo on aika lailla samanlainen kuin edellisilläkin kerroilla. Siis ei mikään "jippii ja jahuu! elämä on ihanaa!", vaan ihan sitä samaa, mikään ei maistu, väsyttää ja on paska olo. Ikävämpi homma, mutta sellaista se nyt aika lailla lienee tulevaisuudessakin.

Sain luettua kirjan! Graham Chapmanin omaelämäkerran Liar's Autobiography Part VI. Hilpeää roskaa edesmenneen Pythonin toilailuista ja seksielämästä gininhuuruissa ja vähän muussakin eetterissä. Alku on aivan hillitön, keskikohta rokkaa vahvasti totta ja tarua (etenkin) sekoittaen ja lopussa luiskahtaa hieman löysällä kädellä kuin varpusparvi sytostaaattihoitoa saaneelta porsliinipyttyyn. Ihan kiva, ehkä jopa enemmänkin.

Viime viikonloppuna oli taas vieraita (ja muinakin päivinä toki myös), mutta nämä toivat lahjoja. Olin erittäin otettu Lance Armstrongin elämäkerrasta (kiitos ManU ja STs?), koska minulle paljastui nyt että olen nauttinut kiellettyjä aineita eli minä kärähtäisin tällä hetkellä EPOn käytöstä! Siinä meni siis puhdas maineeni urheilijana, kuinka minulla on nyt varaa tilittää huippu-urheilijoiden "vahingossa" elimistöönsä hankkiutuneista aineista, kun itsekin vedän kamaa kuin paraskin karpaasi? NEUPOGEN on kuulemma siis EPOa. Fancy that! Mutta lahjukset eivät suinkaan päättynet siihen: ehei! Todellakin oli tarpeellista lisätä perhe Halme/Polvisen tarpeettomien eroottisten käyttöesineitten joukkoon säädytön ja paheennusta mitä suuremmalti aiheuttanut messinkinen (tjs) merenneitopatsas, joka ei ainoastaan suhise ja pala vaan myös hehkuu himokkaasti! Pienet punaiset nännit jotka loistavat varmasti satoja metrejä pimeässä. Appivanhempien "riemu" oli lähes kihelmöivä! Tämä lahja ei saa jäädä tuleen makaamaan, vaan sen on löydettävä yhä uusia ja uusia omistajia. Kiitoksia B&F:n synttäreille lahjan toimittaneille ja Vinneille sekä Ellille kuriirina toimimisesta. Olen lähes... sanaton.

Tiistaina, juuri parahiksi ennen sairaalaan menoa (vaikka se sitten lykkääntyikin dopingin takia yhdellä päivällä, sillä kukaan ei ollut nähnyt tarpeelliseksi kertoa minulle, että NEUPOn käyttö pitää lopettaa päivää ennen sairaalaan tuloa - tosin edellisellä kerralla tämä EI ollut ongelma, mutta silloinhan minulla oli vasta kolmas (Tuomo) lääkärini messissä - nykyinen (Maija) on neljäs) Casa Tali sai isomman joukon ihmisvieraita, kun paikalle ilmaantui joukko akateemisesti lahjakkaita kaakuntekijöitä: L.A.M.A., Laatikko&Pepsi, Ylvis ja korttiin nimensä saaneet, joiden lahjapaketti osoitti suurta ymmärtyneisyyttä Amazon Wish -listani lukemisen suhteen. Ja listahan löytyy, kun klikkaa siihen oikeasta yläkulmasta löytyvään "wishlist"-palkkiin ja sitten hakukenttään näpyttelee "jukkahoo@sci.fi".

Kiitoksia niin ruoista kuin lahjuksista. Kaikkea on kokeiltu, suklaakaakku meni melko samantien ja juustokaakkukin paljastuu pakkasesta, kunhan makuaistit palaavat edes jonkinlaiselle tasolle. Levyt on jo kuunneltu (erinomaista pilpitystä) ja kirjoja katseltu sillä silmällä...

Sari vieraili sarjisfestareilla katselemassa suomalaista neilgaiman-hulluutta, jolla ei ilmeisestikään ole odotettavissa loppua tai rajoja. Ellei niitä sitten joku vedä, rajoja meinaan.

Kalliovuorten Prinssin viimeisin versio on rautaa! Hevoskuvat sopivat mukaan kuin nappi nenään ja kun vielä soundtrack jostain itsensä nerouden syvemmistä syövereistä itsensä ulos punkeaa, niin tästä tulee vielä jotain petervonbaghiakin suurempaa.

Alan pikkuhiljaa tottua kaljuuteen. Eteenkään kun se ei ole kovin kokonaisvaltainen, vaan sänki kasvaa sillä lailla aika kaikkialla, mitä nyt etuosassa ja reunoilla on sellaisia kirkkaita pälviä. Kasvissakin on karvankasvu aika niukkaa. (mutta siinähän ei ole mitään uuttaa... hirn.)

Jatkoa?

Ensi viikon lopulla sairaalaan verikokeisiin. Veriarvoissa on nyt ollut hieman huolestuneisuutta osoittavaa tulehdusarvojen kohoamista eivätkä ne maksa-arvot ole missään vaiheessa liian hyviksi ole laskeneet, mutta katsotaan kuinka tulevaisuus kohdataan. Sitä seuraavalla viikolla odottaa sitten uusi, upea kokemus, kun rintakehään rouskitaan sellainen putki, josta voidaan helpommin iskeä kanyyli suoneen ja loiskia sytostaatteja suoneen. Nykyisellään minun käsivarteni on lähinnä sellaiselta nistin pahalta unelta näyttävä pistosten peittämä mattokuvio mustelmineen ja verijälkineen. Mielenkiintoisen yksityiskohdan tuo se, että tämä ihonalainen putkilo on sellainen, että se hälyttää läpivalaisimessa! "Voi anteeksi, mikähän se voisi olla? Onko minulla jotain tässä rintakehän kohdalla... Ai niin, sehän on se rintaputkilo!!! Kas tässä todistus vajavaisuudestani."

Vajavaisuudesta tuli mieleen se, että sain uuden KELA-kortin, jossa seisoo YE 117. Mitä fhaan? Vakuutustietojen kohdalla se lukee, joten oletettavastikin se ei ainakaan alenna vakuutusmaksuissa... Toisaalta, ja tässä on se hyvä homma sosiaaliholhousyhteiskunnassa elämisen kanssa, Sari kävi juuri ostamassa 20 ruiskua NEUPOGENia. Ovh ~€3 500. KOLMETUHATTAVIISISATAA EUROA!!! YE 117 -varustetulla KELAkortilla (bling bling!) toimituskulut aka. viisi euroa.

Sosiaalidemokratia rokkenrollaa.

Ei että tämä nyt aivan ilmaista olisi. Sairaalassa makaaminen maksaa, leikkaus maksaa, muut lääkkeet maksavat ja palkka pienenee parin viikon päästä neljänneksellä sairaspäivien täyttyessä. Toisaalta ei tule tuhlattua aivan niin paljon kun ei juuri kotoa poistu (vaikka ruokakulut ovatkin nousseet proteiinipitoisen ruoan (lue lihaa) osuuden lisäännyttyä lautasella) ja esimerkiksi oluseen ja muuhun kurkkua kuivaavaan ei ole mennyt tässä pariin kuukauteen pennostakaan meikäläisen toimesta.

"Hei tohtori, miten se on tuon viinan kanssa, saako ottaa?"
"No tuota, sanotaanko että ei."
"Kuinka tiukka ei se on?"
"No, sanotaanko että erittäin tiukka. Vaihtoehtona voidaan sanoa olevan vaikka tuollainen paraneminen ja toisaalta sitten ei..."
"Jaa jaa..."

Ahoy. I'm getting to bed. I hope to be OK'ish around Wednesday. We'll see how this new patch of NEUPOGEN affects the life of jukkahoo and the Little Missus. Ta!

Been a while, but reason is simple and rather sad one. I feel like shite.

Not only were the last few free days I had between chemo some of the most painful ones I've ever lived, but the second session with chemo was a really sickening ordeal.

I'm on this white blood cell regenerating treatment, called Neupogen. It is good for me (as it is good to any other cancer patient), but boyoboy is it painful. Well, duh! - yes it is.

Apparently about 22 percent respond to it like I did, with rather painful bone pains. The nurses told that usually the pain is managable, but some people "get" it the hard way.

Then was my 2nd session with MabThera and all them chemicals. I felt incredibly sick all the time. I didn't vomit, nor did I soiled myself in any other way, but there were moments when it could have been so much worse. And the feeling of nausea just isn't going away. There's this metallic taste in my mouth, making most of what I eat or drink to taste like... raw sewage (perhaps?). Water tastes dreadful. Karpalomehu is about the only thing that I can drink at the moment. Meat is good, so is choclate and french fries. Silly things. I even disliked an apple.

This is not my idea of a good time.

On the other hand, the ice hockey season has begun...

Lyhyesti: Paska olo.

Hieman pidemmin selitettynä: Sytostaattihoito oli aika ikävää, mutta ei niin pahaa kuin olin odottanut. Lähinnä se pahin asia oli pahanolon tunne ja hirveä väsymys. Pari päivää hoidon loppumisen jälkeen, kun oli jo päässyt kotiin, niin tila vain paheni ja paheni. Paha olo, päänsärky, väsymys, lihaskipua, joka on nyt erittäin paha, alaselkä ei pidä tästä yhtään. Ajatukset harhailevat ja ei jaksa. Kaikki maistuu paskalta. Siinähän tuota. En suosittele kenellekään. Vitun paha olo.

Tämä Neupogen-kuuri, jolla nyt olen on kyllä sen verta lamaannuttava ja kivulias perkele, että olo on kuin... pahemman kerran hakatulla ja potkitulla. Ilmeisestikin ihmisen valkosolujen aktivointi sellaisena supersykähdyksenä sattuu vaan aivan saatanasti. Särkylääkkeet ovat ihan jees, jos ne vain toimisivat edes hieman pitempään ja poistaisivat KOKO kivun edes tunniksi, mutta kun jomotus ja luukipu on vain sellaista jatkuvaa. Ja kylmä hiki. Yritä siinä sitten päätteen edessä tärisyttää jalkoja ja muuta kehoa (se auttaa, viemällä hermojen kautta lisäinformaatiota aivoihin, ei että kipu mihinkään katoa mutta saavatpaan aivot muutakin ajateltavaa) ja edes hieman kirjoitella.

Aion nyt ottaa melko iisisti seuraavat pari päivää. Ensi viikon suunnitelmat ovat yksinkertaisuudessaan perin simppeleitä: kotona, lepoa, pieniä kävelylenkkejä ja paljon nukkumista. Käynti verikokeissa ja tietokonetomografiassa. Sitten onkin kohta taas kaksi viikkoa vierähtänyt ja on taas aika palata sairaalaan ja ottaa vastaan solunsalpaajia. Jippii...